Niin siinä sitten kävi...

Keskiviikkona oli ihan ok ilma. Kävin kotimatkalla töistä ostamassa itselleni uuden vettäpitävän ulkoilupuvun. Uusi puku päällä suuntasin Vikin ja poikani kanssa lenkille. Meidän oli tarkoitus kiertää 'mastolenkki'. Päätimme että mennään sänkipeltoa pitkin. Viki jostain syystä epäröi hypätä pellolle, vaikka oja jonka yli piti hypätä, oli aika pieni. Kun Viki ei suostunut menemään ensin sanoin ääneen "no mä meen sitten!" Niin sinä sitten kävi että nilkka petti alta! Kun astuin ojan yli tunsin viiltävää kipua nilkassa. Olin ihan varma että nyt meni luut poikki. Viki ihmetteli mitä mä siinä maassa makoilen. Löysin etsiskelyn jälkeen puhelimen taskustani. Soitin miehelleni joka onneksi oli kotona. Hän tuli hakemaan minut autolla ja poika vei vastahakoisen koiran kotia. Ajoimme suoraan terveyskeskukseen, josta minut passitettiin TYKSiin röntgeniin. Onneksi mitään ei olut mennyt rikki! Kyseessä oli vain venähdys. Muutaman päivän - viikon verran on käytettävä keppejä, mutta jalkaa saa käyttää niin paljon kun pystyy. Viki oli tosi innoissaan kun vihdoin tulin kotia. Ihmetteli kyllä että: "Miksi äitillä on tuollaiset kepit? Miks se makoilee vain sohvalla tyyny jalan alla? Miks se ei vie mua iltalenkille?"

Nyt muutaman päivän jälkeen nilkka on edelleen turvonnut ja arka, mutta paljon paremmassa kunnossa jo. Olen edelleen käyttänyt keppejä ja Vikin ulkoiluttaminen on jäännyt todella vähiin. Mun parhaalla apurilla, nuoremmalla pojalla, on ollut kuumetta ja kurkkukipua. Viki on ollut todella ihmeissään kun lenkille sen kanssa on lähtenyt isoveli!

Saa nähdä päästäänkö ensiviikolla agilityyn. Huominen Lagottolenkki jää ainakin väliin...