Uutena vuotena minä vedin lonkkaa sohvalla kun ihmiset paukuttelivat pihalla. Vähän mua kyllä harmitti kun eivät ottaneet minua mukaan paljuun. Mäkin olisin halunnut uida.
Kun uuden vuoden ensimmäinen päivä koitti mun äiti ei puhunut minulle mitään. Jotain iskä yritti selittää että äitiltä oli viety äänioikeus. Pikkuisännät ja iskä tuntuivat nauttivan tilanteesta, joten minäkin päätin tehdä samoin. Ei kai minun olisi tarvinnutkaan usko käskyjä joita mulle kuiskataan? Koko äänioikeutta äitiltä ei viety - se osasi vielä viheltää.
Tiistaina vein äänettömän äidin agilitykentälle. Vähän sitä jännitti että mitä siitä oikein tulee kun mua ei voi käskyttää muuta kun käsillä ja kropalla. Olin jo etukäteen päättänyt käyttäytyä hyvin. Välipäivinä treenit jäi väliin myrskyn takia. Siitä oli siis pitkä aika kun olin viimeksi päässyt hyppimään ja tiesin että jos en nyt käyttäydy hyvin niin hyppiminen jää taas vähiin.
Minä hypin ja kiersin ja kiipesin ja menin putkesta ja renkaasta ja pussista ja suoritin virheettömiä kontakteja (no pyppäsin kyllä muutamasta ylikin...), ihan vain äitin antamilla käsimerkkien avulla! Äiti oli musta todella ylpeä. Olin niin keskittynyt seuraamaan merkkejä etten muistanut haukkua radalla yhtään. Mutta miksi olisin haukkunut - eihän äitikään sanonut mitään. Olimme yhdessä hiljaa äänettömiä!
Nyt sillä äitillä ääni taas pelaa. Huokaus.
Terveisin,
Viki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti